Masokismia ja kutsuvieraslistoja

Aloitin tänään taas masokistisen harjoittelun nimeltä elävän mallin piirustus. Viime talven kävin ykköskurssia ja nyt vapaaehtoisesti tungin mukaan kakkoselle. Osaan piirtää kohtalaisesti, mutta se ei ole minulle niin itsestäänselvän helppoa kuin joillekin. Keskimäärin lopputulokset olivat vuosi sitten ihan siedettäviä tai jopa parempia, kuin itse etukäteen kuvittelin, mutta se alkuun pääsemisen tuska... Se hetki, kun seisoo hiili kädessään tyhjän paperin edessä ja näkee korokkeella mallin, joka pitäisi jotenkin saada taltioitua siihen paperille... Sen hetken tuskan kun jotenkin saisi ohitettua, kaikki olisi paljon helpompaa.

Lopputyön suhteen en ole edennyt, mutta eipä sillä mikään kiire vielä olekaan. Kunhan selviäisi ensin tammikuun keskiviikoista (11 tunnin koulupäivä), tai tammi-helmikuusta ylipäänsä (5-6 koulupäivää viikossa, yhdistä tämä vielä 500 kilsan päässä asuvaan poikaystävään). Huomasin toki eteneväni lopputyöprosessissa ihan loogisesti. Olen kirjoittanut työn loppuun tulevat kiitokset sekä tehnyt ensimmäisen luonnoksen valmistujaisteni kutsuvieraslistasta. Ihan selkeästi asioita, joista homma tulee aloittaa...

Draama vesilasissa

Sellaiseksi Operaatio Hajonnut Objektiivi lopulta osoittautui. Mutta nyt tiedän ainakin seuraavat seikat:

1. Kotivakuutukseni ei kata tämäntapaisia hasardeja.
2. Jos objektiivi oikeasti hajoaisi, saisin lainaobjektiivin vain tuntien varoitusajalla. (Kiitos taas kerran H:lle ja M:lle.)
3. Canonilla on laitehuolto ja tiedän jopa sen sijainnin.
   
4. UV-filtteri on ihan päin lepikkoa asennettu.
   
5. Minä en todellakaan osaa käyttää omaa kameraani, saati että ymmärtäisin sen rakenteesta jotain...

Ja miksi tämä oli vain draama vesilasissa? Siksi, että hajonnut osa oli UV-filtteri, ei objektiivin linssi itsessään. Ja veikkaisin, että se räsähti niin helposti rikki sen takia, että värkki on ihan vinoon laitettu. Siitä taas en voi itseäni syyttää, kosken ole filtteriä kameraan asentanutkaan.

Koska filtteri ei irtikään suostunut lähtemään, rapsuttelin lasin irti, putsasin linssin ja nyt kamera on taas periaatteessa ihan käyttökunnossa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Huokaus.

Do I have to say the words?

Yksi kuva kertoo ja niin edelleen.

Että oikein hauskaa joulukuun alkua vaan mullekin...

-----------
Edit klo 13.30

Nyt kun vitutus on hiukan jo laantunut, ei voi muuta kuin taivastella omaa kömpelöyttään. Ja typeryyttään. Sillä ihan klassisestihan tässä kävi. Kamera oli eteisessäni olevan arkun päällä, hihna roikkui reunan yli ja kun tartuin kameraan, jäi hihna kiinni arkun avaimeen. Pudotus ei ollut suuri, mutta tietysti se töpsähti maahan linssi edellä. Ja tietysti tämä tapahtui juuri nyt, kun vihdoin sain ilmoitettua itseni digikuvauskurssille, jossa olisin ehkä oppinut vehjettä käyttämäänkin... No, tietääpähän mihin veronpalautukset menevät. Niinkuin niille ei muuta käyttöä olisi ollut.

Tää ihana ilta

Lauantai-ilta.
Istun lattialla neulomassa.
Kummisetä soittaa kitaraa.

Tähän voisi tottua. Haluaisi tottua.

Etenkin, jos se kaikki ei tapahtuisi Skypen välityksellä.

Skumppaa ja seminaaria

Ah. Auvoisan opinahjomme muotoilun koulutusohjelma on valittu ammattikorkeakoulujen laatuyksiköksi vuosille 2010-2012. Meille opiskelijoille tämä tunnustus näkyi tänään iltapäivällä skumpan juomisella. Hyvää ja kuivakkaa oli.

Henkilökohtaisesti iltapäiväkännäys tuli joko varsin hyvään tai sangen huonoon aikaan, sillä heti ryypiskelyn jälkeen pääsin pitämään lopputyöni aiheseminaarin. Se meni kuitenkin oikein hyvin, sain kannustavaa ja innostunutta palautetta ja käskyn painaa täysillä eteenpäin. Ja todennäköisesti pidin ainoan aiheseminaarin, jolle aplodeerattiin. Tämä taasen johtuu siitä, että kaksi yli-innokasta luokkakaveriani tuppasi väen väkisin kuuntelemaan esitystäni ja kuulema referoi sen jälkeenpäin muulle ryhmälle...

Nyt ei tarttis enää kuin toteuttaa suunnitelma...

Painajaisia

Olin palannut taloon, jossa ennen asuin. Seisoin käytävällä, joka erotti keittiön ja olohuoneen. Edessäni oli vaatehuone, joka oli minun puoleltani tyhjä, mutta muuten asunnossa oli edelleen tavaroitani. Olin ollut vuoden poissa, mutta nyt palannut ja tiesin, että exällä oli sellainen käsitys, että olin palannut lopullisesti.

Yritin selittää hänelle, että tulin vain hakemaan tavaroitani, mutta jotenkin se ei mennyt perille. Hän lähti pois, vanhempiensa luo, ja minun piti jäädä yksin siihen taloon yöksi. Menin nukkumaan, mutten saanut unta. Halusin sieltä niin kovasti pois, omaan kotiini keskustassa. Lopulta päätin lähteä, keskellä yötä bussilla ja ajatus tuntui huojentavalta. Silti minua ahdisti, että joutuisin vielä palaamaan ja käymään läpi tavaroita, mikä kuuluu kenellekin. Käymään vuoden takaisen jälleen läpi. Taas. Uudelleen.

Heräsin ahdistuneena puolittain istuvassa asennossa, enkä sekuntiin tiennyt missä olen. Sitten tajusin, että Kummisetä makaa vieressäni ja huojennus oli valtava painautuessani nukkumaan hänen selkäänsä vasten.

Näitä tulee aina joskus. Yleensä niin, että unessa olen palannut takaisin ja suren sitä, että uusi elämä ei ollutkaan totta.

Ehkä ne joskus loppuvat. Painajaiset.

Meemi maanantain ratoksi

Joskus maanantaitkin ovat hyviä. Kuten vaikkapa tänään, kun makoilen Kummisedän sängyssä (lähinnä siksi, että tämä on asunnon mukavin paikka) ja yritän toipua melko ihanasta viikonlopusta. Yhdeksän vuoden loassa konttaamisen jälkeen sitä jotenkin osaa arvostaa lauantai-iltoja, kun poikaystävän ja ystäväpariskunnan kanssa pelaa Trivial Pursuitia, juo glögiä ja kuuntelee JYPin matsia netistä.

Ja koska juuri nyt minulla ei ole mitään tähdellisempää tekemistä, tempaisin Riepalta meemin ajanvietteeksi. Taitaa olla peräti toinen meemi Kirsikkapuiston historiassa...

1. Kolme viimeistä ostostani: Granaattiomenan makuinen Novelle, Tupla ja Musta jää -leffa.

2. Isoin julkkis, jonka puhelinnumero löytyy kännykästäni: Jaa-a... enpä kyllä juuri tunne julkkiksia. Facebookista löytyisi ainoa julkkistuttuni, eräs Urheiluruudun toimittaja, mutta puhelinnumeroita ei kyllä ole.

3. Viimeksi googlasin varmaan jotain kouluhommiin liittyvää.

4. Kaikkien aikojen huonoin ostokseni XL5:n Kaunis peto -levy lienee aika huono... Muita ei juuri nyt tule mieleen.

5. Käsilaukussani on juuri tällä hetkellä... silmälasikotelo, lompakko, paketti nenäliinoja, puuteri, huulipuna, puolikas Tupla, käsivoide, aurinkolasit ja kotelo, pillerirasia, kuulolaitekotelo + pattereita, pieni vihko, kolikkopussi, silmälasiliina, neljä USB-tikkua, kynsiviila, kolme kynää ja kaksi huulirasvaa. Ei mitään kauhean jännää siis.

6. Suosikkikatuni koko maailmassa on ainakin tällä hetkellä kotikatuni. Sekä se katu, jonka varrella kotikoti sijaitsee.

7. Tyypillisin asuni farkut, toppi ja joku pitkähihainen.

8. Hienoin/kallein ostokseni lienee tämä läppäri, jos unohtaa puolikkaan omakotitalon, jota en enää omista.

9. Olen riippuvainen ystävistä, huulirasvasta, jäätelöstä, kirjoista ja Kummisedästä. Esimerkiksi.

10. Tyylini kuvailtuna kolmella sanalla: tavallinen, yksinkertainen, peittävä (tosin peittävä vain mahamakkaroiden suhteen, avoimia kaula-aukkoja en ole koskaan kartellut)

11. Jos saisin loppuelämäni shoppailla vain yhdessä putiikissa, se olisi Sokos.

12. En ole ikinä ostanut mitään puhelinmyyjiltä. Minulle on ihan turha soitella, en osta kuitenkaan.

13. Parhaat outlet-löydöt tekisin ehkä jos joskus kävisin jossain outlet-paikoissa...

14. Jos saisin periä jonkun koko garderobin, valitsisin varmaan ihan väärin. En haluaisi kenenkään garderobia, koska todennäköisyys, että sieltä löytyisi 185-senttiselle varrelleni sopivia vaatteita, on aika olematon.

15. Seuraava suuri hankintani on Robbie Williamsin uusi levy. Joka ei tosin ole mikään suuri hankinta, mutta kun mitään tuon suurempaa en ole nyt meinannut hommata. Mikäli nyt en saa itseäni ostamaan kirkasvalolamppua.

16. Tyyli-ikonini on täysin olematon. Aika harvoin ihailen kenenkään tyyliä niin paljon, että jaksaisin sitä itse jäljitellä tai ottaa vaikutteita.

17. Kenkävalikoimassani on kymmeniä kenkiä, joista kuitenkin käytän vain muutamaa paria.

18. Unelmieni laukku on musta, nahkainen ja sellainen "säkkimallinen". Eli aika lailla tuo käsveska, joka nyt on käytössä. Käsiten "unelmien laukku" tosin vaihtelee aika usein.

19. Käytän kuukaudessa vaate- yms. shoppailuun ihan liikaa rahaa. Ainakin jos sen suhteuttaa tuloihini.

20. Verkossa shoppailen mieluiten Kirjakerhon sivuilla. Juuri muualta en ole ostoksia netissä tehnyt.

21. Suosikkiblogini ei käytä Comic Sans -fonttia, sisältää kutakuinkin oikeaoppista suomea, jonkin verran kuvia ja hyvin kirjoitettua tekstiä.

22. Olen kauneimmillani iltaisin. Näin ainakin uskon.

23. Makutuomarinani olen yleensä minä itse. Versaalilta kyselen tosin joskus mielipiteitä, mutta vain erikoistapauksissa. Kuten vaikkapa silloin, kun Kummisetä oli ensimmäisen kerran tulossa käymään luonani...

24. Hiukseni ovat ehkä tärkein määrittäjä siinä, tunnenko itseni kauniiksi. Eli jos on bad hair day, peli on menetetty.

25. Toiveammattini on asia, joka muuttuu sitä epäselvemmäksi, mitä vanhemmaksi tulen. Tiedän, millaisia asioita haluaisin tehdä työkseni, mutta ammattinimikkeestä ei ole mitään käsitystä.

Syy vai seuraus?

Logiikka vähän ontuu, mutta mitä sitten.

"Siihen, että sä katsot netistä eduskunnan täysistuntoa, on ihan varmasti olemassa joku lääke. Ei sun tarvitse kärsiä tuosta."
"Hmm... seksi?"
(pitkähkö hiljaisuus)
"Pakko myöntää, että mä en ole koskaan ollut niin puutteessa, että olisin katsonut eduskunnan täysistuntoa..."

Zambonin merkitys

Voisipa oman päänsä joskus vaihtaa tai edes sulkea.

Ei ole nimittäin kerta eikä kaksi, kun olen kehittänyt kaikenlaista pientä parisuhdedraamaa oman pääkoppani sisällä. Osa draamasta on päätynyt Kummisedälle asti, mutta vähintään puolet on jäänyt spämmifiltteriin nimeltä Viiru. Näin myös eilen illalla.

Päänsisäisen skitsoamisen jälkeen tuntee itsensä vähintäänkin hölmöksi. Tosin vielä hölmömmäksi tuntisi, jos olisi päästänyt kaiken ulos. Ja hölmöimmäksi tuntee olonsa silloin, kun saa tekstiviestin, jossa on kuva Zambonista. Sitä on itse kuvitellut vaikka mitä, mutta kaikki se pyyhkiytyy pois viimeistään siinä vaiheessa, kun mies lähettää jääkiekko-ottelusta kuvan Zambonista.

Koska se kertoo siitä, että vaikka mies on katsomassa jääkiekkoa, hän silti Zambonin nähdessään muistaa tyttöystävänsä, ottaa Zambonista kuvan ja lähettää sen tekstiviestillä, koska sattuu muistamaan myös sen, että tyttöystävän mielestä Zamboni on ehkä toiseksi jännittävin asia maailmassa.

"Ai miten se toimi?"

Aimo avautuu aviomiehensä taidoista tiskikoneen kanssa. Tällaiset elämän realiteetit tuppaavat helposti unohtumaan nyt kun pääni on täynnä vaaleanpunaista hattaraa Kummisedän vuoksi ja yritän (ainakin toisinaan) leikkiä kodinhengetärtä hänen luonaan. Joten kiitos Aimolle muistutuksesta. Liika passaaminen kostautuu kuitenkin jossain vaiheessa.

Minä yritän jatkossa muistaa unohtaa yhä edelleen ohjeet siitä, miten Kummisedän tiskikone käynnistetään. Lohdullista on se, että en ilmeisesti osaa hänen mielestään täyttää konetta oikein. (Kuten en osaa viikata lakanoitakaan, mutta pitemmän päälle sekin on varmasti vain hyvä.)

Saatan jopa unohtaa pesukoneen käyttötaidon ja taantua siihen hetkeen, kun ensimmäisen kerran käytin hänen pesukonettaan. Se nimittäin jumiutui. Pysähtyi. Kesken kaiken. Tulin siihen tulokseen, että se kaatui. Ihan niinkuin Windows.

Tästä lähtien muistan siis vain kieputtaa kiharaa sormen ympärille ja luoda suurisilmäisiä katseita kun tulee puhe kodinkoneiden käytöstä.

M.O.T.

"Tutkimuksen mukaan onnettomassa liitoissa eläminen on vielä haitallisempaa kuin eroaminen. Jääminen vaurioittaa itsetuntoa ja voi aiheuttaa terveyshaittoja. Huonosta suhteesta eroaminen lisää onnellisuutta ja vähentää ahdistusta, hyvästä liitosta eroaminen taas tuottaa syviä onnettomuuden tunteita."

Koko juttu Ilta-Sanomissa.

Kuinka saada kädet rakoille pipareita paistaessa

Moni varmaan on ihmetellyt otsikossa mainittua asiaa. Minäpä kerron teille kuinka se onnistuu.

Ensinnäkin, leivotaan niitä pipareita kerran neljässä vuodessa. Ettei vaan sunkaan saada päähän iskostumaan mitään taikinan tekoon liittyviä seikkoja. Kuten vaikka sitä, miten notkeaa piparitaikinan tulisi olla jääkaappiin laitettaessa.

Toiseksi, laitetaan niitä vehnäjauhoja silleen reilumman puoleisia desilitroja. Unohdetaan siis se seikka, että leivonta ei ole ruoanlaittoa ja leivonnassa ainesten määrällä on joskus jopa merkitystä.

Tässä vaiheessa voidaan pistää se taikina jähmettymään.

Seuraavana päivänä otetaan taikina sitten esiin. Ja ryhdytään kaatamaan sitä ulos kulhosta. Kaivamaan ulos kulhosta. Louhimaan. Ensin lusikalla ja sen jälkeen Fiskarsin isolla kokkiveitsellä. Paukutetaan kulhoa ylösalaisin pöydän pintaan kunnes tajutaan, että pöytään tulee lommoja. Lopuksi yritetään saada taikina edes hippu kerrallaan ulos käsin kaivamalla, yritetään varoa kynsiä ja niiden irtoamista. Ja harkitaan puhelua lähimpään maansiirtofirmaan, jos ne vaikka tulisivat kaivinkoneella tempaisemaan taikinan ulos.

Ja kun se vihdoin suostuu jotenkin luovuttamaan otteensa kulhosta, veikkaisin, että aika monella on käsissä mahdottoman hyviä rakon alkuja.

Minulla ainakin on.


Lopputulos on kuitenkin ihan hyvä. Piparit näyttävät ja maistuvat sille mille pitääkin. Mutta harkitsen vakavasti siirtymistä valmistaikinoihin jatkossa...

On tää nyt pinnalla

M ja Kirsikka keskustelevat harrastustoiminnan aloittamisesta.

"Vieläkö sie keväällä asut täällä?"
"Ainakin tietääkseni. Enhän mie ennen maaliskuuta oikein voi pois tästä asunnosta muuttaa."
"No kiinnostaisko sinua sitten lähteä sellaiselle askartelukurssille maaliskuussa?"

---

Kirsikka kertoo harrastustoiminnan aloittamisen suunnittelusta Kummisedälle.

"M pyysi kanssaan yhdelle askartelukurssille maaliskuussa."
"Mitä? Aiotko sä vielä silloin asua siellä?"

Uusia polkuja

Kymmenen vuotta ja yksi kokonainen elämä tässä kaupungissa saattaisi riittää. Syyt tänne jäämiseen tuntuvat koko ajan vähenevän huolimatta siitä, että olen erittäin kiintynyt asuntooni, tunnen kaupungin ja olen saanut täältä ystäviäkin.

Mutta.

Missä olisi uusi elämä? Millaista olisi muuttaa uuteen kaupunkiin? Miltä tuntuisi aloittaa kaikki alusta? Millaista olisi asua Kummisedän kanssa? Milloin siihen olisi valmis ja milloin se olisi mahdollista? Miltä tuntuisi nähdä nimensä postiluukussa toisen nimen kanssa?

On niin hassu tunne, kun tietää ihan varmasti haluavansa jotain, mutta silti se hiukan pelottaa.

Kolmen viikon yksinäisyys

Juuri nyt 517 kilometriä tuntuu ihan liian pitkältä matkalta.

Ja kolme viikkoa ihan liian pitkältä ajalta. Edes se tieto ei auta, että kaksi kolmasosaa tuosta ajasta on jo takana.

Juuri nyt tuntuu siltä, että tekisi ihan mitä vaan jos saisi matkan lyhenemään ja ajan vähenemään.

Lopullisesti. Loppuiäksi.